Ruonan ja Salmen taistelut 31.8.-2.9.1808 olivat merkittävä käännekohta Suomen sodassa. Venäläiset hyökkäsivät Ruonalla ylipäällikkönsä Kamenskin johdolla Ruotsin armeijaa vastaan. Taistelut johtivat lopulta ruotsalaisjoukkojen vetäytymiseen.
Ruonan ja Salmen taistelu 1.-2.9.1808
Kirjoittaja Pekka Visuri
Kesän 1808 menestyksellisen hyökkäysvaiheen päätteeksi ruotsalais-suomalaisen pääarmeijan noin 5 000 sotilasta ryhmittyi puolustukseen Kuortaneelle. Venäläinen, kenraali Kamenskin komentama 5. Divisioona hyökkäsi sinne etelästä yli 7 000 miehen voimalla. Lisäksi Kuortanetta lähestyi eversti Lukovin johtama osasto Kuopion tietä Alajärven suunnalta.
Puolustusasemat oli sijoitettu Kuortaneen kirkonkylästä noin viisi kilometriä pohjoiseen Lapualle vievän tien suunnalle Ruonan kylän tasalle Nisosjärven ja laajan suoalueen länsipuolisiin kukkulamaastoihin. Ruonan kylän kohdalla oli 3. Prikaati neljän pataljoonan vahvuisena hyvissä asemissa sulkemassa pääsyn tietä pitkin. Tuolla alueella oli myös tykistön pääosa siten, että Kuortanejärven rannalla Nurminiemessä oli raskas kuuden tykin patteri kuusinaulaisine tykkeineen ja tien suunnalla kevyempi kolmen naulan tykkien patteri. Nisosjärven takana ja Takalan talon eteläpuolisessa maastossa oli asemissa 1. Prikaati ja sen pohjoispuolella Alajärvelle ja Lintulahdelle johtavan “Kuopion tien” suunnalla 4. Prikaati tykkipatterien tukemana. Niiden etumaasto oli murrostettu kaadetuilla puilla, jotka vaikeuttivat liikkumista.
Koko aseman leveys oli neljä kilometriä, joten kolmella prikaatilla, joissa oli yhteensä 13 pataljoonaa, ja 22 tykillä saatiin muodostetuksi erittäin vahva puolustusrintama. Reservinä oli ruotsalainen 1 000 sotilaan vahvuinen 6. Prikaati viiden kilometrin päässä Salmen kylän alueella, ja Kuopion tien suunnalla Menkijärven tienoilla oli suojausosastona kaksi pataljoonaa Karjalan jääkäreitä.
Viivytystaisteluja käytiin 31. elokuuta ensin lähinnä Kuortaneen kirkon eteläpuolisella alueella Kuhalammella. Sitten kolme pataljoonaa Hämeenlinnan ja Turun rykmenteistä everstiluutnantti Wetterhoffin johdolla taisteli viitisen tuntia iltaan asti eversti Kulnevin 2 000 miehen etujoukkoa vastaan Ruonan sillan etumaastossa tulitukenaan Nurminiemeen sijoitettu raskas patteri. Pataljoonat vetäytyivät Ruonan kylään sillan yli, joka saatiin osittain poltetuksi. Yön aikana kenraali Adlercreutz saapui Lapualta Ruonan alueelle johtamaan pian alkavaa sodan ratkaisutaistelua.
Kenraali Kamenski siirsi 1. syyskuuta aamupäivällä komentopaikkansa Adlercreutzia vastapäätä sillan toisella puolella sijainneen Mustapään talon luo. Hän oli aamulla käskenyt pääjoukkonsa ryhmittymään hyökkäykseen tien pohjoispuolisille alueille, ja kohta sillan luona ja Kuortanejärven lahdenpohjukan yli alkoi jo kiivas tykistötaistelu. Venäläiset olivat yön aikana ajaneet tykistönsä asemiin Kuortanejärven rannoille. He olivat vaikeasta maastosta huolimatta onnistuneet viemään myös Nurminiemen vastaiseen Hietaniemeen kaksi raskasta 12 naulan tykkiä, jotka kykenivät ampumaan järven yli 700 metrin päähän puolustajien asemiin vaarallista sivustatulta.
Tästä vaiheesta kertoo Carl Holmin päiväkirja: “Venäläiset patterit olivat niin lähellä meitä, että yhdestä niiden laukauksesta kaatui 22 Hämeenlinnan rykmentin miestä, jotka olivat kolmen naulan patterin kanuunasuojajoukkona. Kaksi kuuden naulan oikean sivustan kanuunoistamme hajotettiin. Kanuunatulen jatkuessa kiivaana eteni monta jalkaväki- ja jääkärirykmenttiä kohti vasenta sivustaamme, jota vastaan vihollinen aloitti hyökkäyksen klo 1 päivällä.” Holmin mainitsemat tuhot lienevät aiheutuneet mainitusta Hietaniemen patterin sivustatulesta, jota vastaan tykkien eteen tehdyt vallitukset eivät tarjonneet riittävää suojaa.
Venäläisten puolella taisteluun osallistunut Faddei Bulgarin puolestaan korosti maastovaikeuksia ja puolustuksen lujuutta Ruonan kylän kohdalla, minkä vuoksi “kaikki ponnistuksemme kohdistettiin vihollisen vasempaan sivustaan. Eversti Erikssonin ja kenraali Jankovitshin osastojen päällikkyys uskottiin kenraali Rajevskille, jolle Kamenski antoi määräyksen lähteä kiertämään vihollisen asemaa ja ahdistaa sen vasenta sivustaa. Koska tykkien kuljettaminen metsien, polkujen ja soiden kautta oli mahdotonta, purettiin kaksi tykkiä, ja jääkärimme kantoivat ne käsissään tykistöluutnantti Benderskin johdolla. Reservinä olivat Permin musketöörirykmentti ja yksi Petrovskin musketöörirykmentin pataljoona. Reserviä komensi kenraali Demidov, ja se oli sijoitettu maantielle Kulnevin etujoukon taakse.”
Venäläisten pääjoukon hyökkäys Herojan kylän pohjoispuolisesta maastosta ja Lappakankaan suunnalta kohti 1. ja 4. Prikaatin asemia torjuttiin verraten helposti, sillä puolustus oli hyvin valmisteltu. Heti sen jälkeen Adlercreutz käski kolme etulinjan prikaatia vastahyökkäykseen, joka eteni iltapäivän kuluessa huolimatta kiivaasta tulituksesta aina Herojan talojen alueelle asti. Raivokas lähitaistelu kesti useita tunteja ja tuotti raskaat tappiot molemmille puolille.
Venäläiset keskeyttivät pimeän tullessa hyökkäyksensä ja asettuivat puolustukseen Sippolan talon maastoon. Komentopaikaltaan Mustapäästä Kamenski antoi käskyn aloittaa vetäytymisen Alavuden suuntaan pääteltyään, ettei vahvaa puolustusta Ruonalla pystytä murtamaan. Kuormastoa kerättiin jo tielle marssivalmiiksi, ja Kulnev sai tehtävän suojata ratsuväellään vetäytymistä.
Myös Adlercreutz keskeytti hyökkäyksensä ja käski yöllä joukkonsa irtautumaan kohti Salmen kylää. Syynä oli suurten tappioiden lisäksi virheellinen tieto vihollisen liikkeistä. Kuortanejärven länsirantaa oli vaikeassa maastossa edennyt kenraalimajuri Kozatshkovskin komentama joukko, ja Adlercreutzille kerrottiin sen päässeen jo Salmen kylän alueelle uhkaamaan Lapualle vievää tietä. Tieto oli liioiteltu, sillä koukkausosasto pääosin rämpi vielä Länsirannan soilla. Samoin oli liioiteltu Kuopion (Lintulahden) tietä lähestyneen venäläisjoukon kokoa ja menestystä. Sieltä tulossa ollut eversti Lukovin osasto oli juuttunut taisteluun Karjalan jääkärien kanssa Menkijärvellä ja pääsi vain hitaasti etenemään kohti Salmen kylää. Osasto pysäytettiin sitten Takalan kylän pohjoispuoliselle tielle 4. Prikaatin tykistöllä tuettuun puolustukseen. Syntyi hyvin merkillinen tilanne, kun molemmin puolin joukot olivat yöllä lähdössä vetäytymään ratkaisemattomaksi jääneen taistelun jälkeen. Adlercreutzin prikaatien irtautuminen puolustusasemista tapahtui nopeammin, sillä käytössä oli hyvä tie. Toisaalta väsymys ja rankka sade lisäsivät pimeän aiheuttamia vaikeuksia, kun oli myös evakuoitava suuri määrä haavoittuneita ja sairaita runsaan tykkikaluston ja huoltokuormastojen lisäksi.
Venäläisten etulinjassa Ruonan sillan luona havaittiin suomalaisten irtautuminen. Perimätiedon mukaan eversti Kulnev oli tuttuun tapaansa tiedustelemassa yöllä vartiopaikkoja, jolloin hän huomasi vastapuolen asemien hiljentyneen. Venäläisten komentaja kenraali Kamenski sai kohta siitä tiedon ja määräsi keskeyttämään irtautumisvalmistelut. Kulnevin kasakat lähtivät sillan maastosta seuraamaan suomalaisprikaateja ja totesivat niiden menevän Salmen suuntaan.
Adlercreutz ryhmitti väsyneet ja tappioita kärsineet prikaatinsa puolustukseen Salmen kylän alueelle. Siellä maasto on melko tasaista ja tarjosi mahdollisuuden kiertoliikkeisiin. Sitä käyttikin heti hyväkseen paikalle ehtinyt Kulnev, jonka osasto kiersi puolustajien pohjoisen sivustan kautta kohti Lapuan tietä. Taistelun jatkuessa 2. syyskuuta Kamenskin joukot olivat kuitenkin niin väsyksissä ja tappioiden heikentämiä, ettei puolustajilla alkuvaikeuksien jälkeen lopulta ollut suuria vaikeuksia pitää asemiaan Salmella.
Illalla saapui ylipäällikkö Klingsporilta käsky vetää koko armeija Lapuan suunnalle, aluksi Tiistenjoen alueelle. Venäläiset eivät kyenneet jatkamaan taistelua, joten irtautuminen tapahtui suuremmitta vaikeuksitta. Se tuntui kuitenkin useimpien mielestä täysin käsittämättömältä, kuten jo edellisen yön irtautuminen hyvistä asemista Ruonalta. Klingsporin käskyn takana oli tieto Kauhajoen menetyksestä ja myös pelko Karstulasta Kokkolaan suuntautuneen hyökkäyksen aiheuttamasta selustauhkasta.
Adlercreutz raportoi parin päivän kuluttua tilanteestaan: “Olemme tapelleet kolme päivää, marssineet kaksi yötä rankkasateessa ja viettäneet kuusi yötä paljaan taivaan alla.” Tappioiksi hän ilmoitti 170 kaatunutta, 400 haavoittunutta ja 110 kadonnutta, yhteensä 680 miestä, joiden lisäksi useita satoja miehiä oli sairastunut. Venäläisten puolella laskettiin 128 kaatunutta ja 648 haavoittunutta.
Sodan raskain taistelu sekä suomalaisille että venäläisille oli käyty, ja Ruotsin armeija lähti vetäytymään kohti Vaasaa. Klingsporin ajatuksena oli paeta sieltä laivoilla Ruotsiin, joten suomalaiset jäivät siihen käsitykseen, että heidät oli petetty, kun Ruonan hyvistä puolustusasemista jouduttiin voitokkaan vastahyökkäyksen jälkeen lähtemään kohti epävarmaa tulevaisuutta. Ruonan ja Salmen taistelun kovien kokemusten ja raskaiden tappioiden jälkeen pääarmeijan suomalaisten joukkojen taistelukyky ja -halu ei enää palannut entiselleen.
Teksti on ote teoksesta Reima T.A. Luoto – Heikki Talvitie – Pekka Visuri, Suomen sota 1808 – 1809 – taustat, tapahtumat, muistomerkit (Fenix-kustannus, Espoo 2008). Kirjasta ilmenevät myös lähteet.